Russian Doll

In the middle of my daily chores, I notice movement in the living room window. I pause and look at the figure—its head tilted over the left shoulder, its calm, serious eyes gazing back at me. The reflection fragments into four smaller images, reminding me of Russian dolls, also known as Matryoshka dolls—the wooden stacking dolls I played with as a child. I think of Mummi, my father’s mother. Her efficiency, high standards, and determination, which I sometimes recognize in my own brisk movements—and at times, in my uncompromising nature, both toward myself and others.

Grandma was the charismatic marketing director of the Muurame furniture factory. She once told me how important it was to memorize all the names of the American clients and their spouses, and how she had to think on her feet more often than she’d have liked (in her own words, her memory was good but short).

After Grandpa passed away, Mummi started playing the piano every day—whether on the upright piano at our summer place in Mehtovaara, on her grand piano in Lahti, or even on an electric piano with headphones when the neighbor had once again complained about too much Rachmaninoff. The piano was her escape—loosening her grip on all her worries for a moment. She played out emotions that wouldn’t fit within the frames of everyday life—its words or actions. Later, Mummi was diagnosed with Alzheimer’s. 'Just tip me over there', she once said from her wheelchair, gesturing towards the water on a sunny walk by Lake Vesijärvi with my father.

Four generations of women (Musi on the right)

I called my mother’s mother ‘Musi.’ She was endlessly curious, gifted with languages, and talented at writing and painting. In her youth, she studied political science, with many career paths open to her. But in the end, the city-born 'Helsinkian' hung up her Chanel jacket and became a pig farmer in Artjärvi. Musi had a razor-sharp sense of humor. She was sensitive and prone to nerves, though she rarely showed it. With her, I never had to hold back my impulsive side—I could flush toys down the toilet, eat an entire box of gingerbread cookies in one sitting, throw up, and keep going with strawberries. Musi would simply cheer me on, admiring my determination. Later, Musi was diagnosed with dementia. Over time, she lost her ability to move and speak. When I visited Finland, I would go see her. After calling her name a few times, I’d see a familiar look in her eyes, and one corner of her mouth would turn up into a smile.

As the long silence of my grandmothers stretched on for years, something in me, too, seemed to fade—slipping into an unnamed void. And so today, in London, in January 2025, I find myself searching for their voice and my own, gazing into the reflection in the window (as it seems). I recognize myself in the window—along with all the women who came before me. I am a Matryoshka doll, shaped by generations, carrying their stories into the 2020s. There is no me without them—the mothers who unraveled before me, whose joys and sorrows still live alongside my own. I smile at the reflections in the window, and they smile back.

That's all for now. I'll end with a poem by Eeva Kilpi, which beautifully and gently captures all of this.

Yours,

Konu Likka

My dear, at certain stage

there will be a change of tense.

In fact it has already changed

without our noticing it

and whatever happens

has already happened

long ago

and will never happen again.

There is no past

that will return

and no future

that we rush towards,

that pulls us into its vortex -

only this moment

not bound to anything.

Do you know what it's called?

Yesterday they said on TV

that it's Alzheimer's Disease.

I hear the cry of the cranes.

At this time of year they fly to the south.

That much I remember.

I hear the cries of the children in the meadow

from the open window.

Children grow up quickly.

That too I remember.

-Eeva Kilpi

Maatuska

Arkisten askareitteni lomassa havahdun liikkeeseen olohuoneen ikkunassa. Pysähdyn ja katson hahmoa – sen kallistunutta päätä vasemman olkapään yli, vakavaa katsetta, joka katsoo tyynesti takaisin. Heijastus on jakautunut neljään sisäkkäiseen kuvaan, ja mieleeni tulevat maatuskanuket – ne avattavat, sisäkkäiset puunuket, joilla leikin joskus lapsena.

Mietin mummia, isäni äitiä. Hänen tehokkuuttaan, vaativuuttaan ja päättäväisyyttään, jotka näkyvät minunkin rivakoissa liikkeissäni – välillä myös ankaruudessa, itseäni ja muita kohtaan. Mummi oli aikoinaan Muuramen huonekalutehtaan karismaattinen markkinointijohtaja. Hän kertoi kerran, kuinka tärkeää oli amerikkalaisten asiakkaiden nimien ulkoa opettelu, eikä tiukoilta paikoilta vältytty (mummin sanojen mukaan hänen muistinsa kun oli hyvä, mutta lyhyt).

Vaarin kuoleman jälkeen mummi soitti pianoa joka päivä, joko mökillä Mehtovaarassa, kaupunkikodissaan flyygelin ääressä tai sähköpianolla kuulokkeet korvilla, jos naapurin täti oli taas valittanut liiasta Rachmaninovista. Piano oli mummin pelastus – hän soitti suruaan ja hellitti hetkeksi otettaan kaikesta huolesta. Hän soitti ulos tunnetta, joka ei olisi muuten mahtunut arkipäivän raameihin – ei sen sanoihin eikä tekoihin. Myöhemmin mummilla todettiin Alzheimerin tauti. 'Kippaa mut tuonne,' mummi oli sanonut kirkkaalla äänellä pyörätuolista jonakin aurinkoisena kävelyretkenä Vesijärven rannalla isäni kanssa.

Four generations of women (Musi on the right)

Äidinäitiäni kutsuin Musiksi. Musi oli monista asioista kiinnostunut, taitava kielissä, hyvä kirjoittamaan ja maalaamaan. Nuorempana hän oli opiskellut valtiotieteitä, ja uravaihtoehtoja olisi ollut monia, mutta lopulta paljasjalkainen helsinkiläinen ripusti Chanelin jakkunsa naulaan ja ryhtyi sikalan emännäksi Artjärvellä. Musilla oli veitsenterävä huumorintaju. Hän oli herkkä ja kova jännittämään, vaikkei sitä ehkä ulospäin näyttänytkään. Musin kanssa sain olla rauhassa oman impulsiivisen puoleni kanssa. Sain vetää lelut vessanpöntöstä alas tai syödä laatikollisen piparkakkuja yhdeltä istumalta, käydä oksentamassa välillä ja jatkaa sitten mansikoilla. Myöhemmin Musilla todettiin dementia ja pikkuhiljaa hänen liikunta- ja puhekykynsä heikkenivät ja lopulta katosivat kokonaan. Suomessa käydessäni kävin Musia katsomassa. Hänen silmiinsä nousi tuttu pilke, ja toinen suupieli kääntyi hymyyn.

Isoäitieni vuosia jatkuneen hiljaisuuden myötä minustakin valui jotain pois – haihtui jonnekin nimettömään tyhjyyteen. Siispä tänään, Lontoossa, tammikuussa 2025, olen heidän ääntään sekä omaani etsimässä. Ikkunan heijastuksesta tunnistan itseni – ja naiset ennen minua. Olen monen sukupolven sisällä hautunut, 2020-luvulle päätynyt maatuskanukke. Ei ole minua ilman heitä – auki kiertyneitä äitejäni, joiden iloja ja suruja kannan omieni joukossa tänäkin päivänä. Hymyilen heijastuksille ikkunassa, ja he hymyilevät takaisin.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Laitan vielä loppuun Eeva Kilven runon, joka kuvaa kauniisti ja hellästi tätä kaikkea.

Sinun,

Konu Likka

Jossain vaiheessa

aikamuoto muuttuu, rakkaani,

on jo muuttunut,

huomaamattamme,

ja mikä tapahtuu

on jo tapahtunut

kauan sitten

eikä enää toistu.

Ei ole menneisyyttä

joka palaa,

ei tulevaisuutta

joka kiitää kohti

ja tempaa meidät pyörteeseensä,

on vain tämä hetki

ilman siteitä.

Tiedätkö mikä se on nimeltään?

Eilen sanottiin televisiossa

että se on Alzheimerin tauti.

Kuulen kuinka kurjet huutavat.

Ne lentävät tähän aikaan kohti etelää.

Sen verran muistan.

Kuulen lasten huudot niityltä

avoimesta ikkunasta.

Lapset kasvavat nopeasti.

Myös sen muistan.

-Eeva Kilpi