Crow Woman
- emmimofficial
- May 12
- 4 min read
Updated: May 13
London, 13th November 2020
Friday the 13th turns out to be unexpectedly sunny and warm, even though we’re well into November. I'm walking towards Hampstead Heath – a vast green space about five kilometres north of Trafalgar Square, stretching across 320 hectares of woodland, hills, and meadows. I walk up the narrow streets of Hampstead Village, past beautiful gardens and stone churches, clearing my head as I go. I’m processing the end of a long relationship.
I reach the highest point of the park, where a view of the city unfolds, and sit on a bench shaded by trees. As I take out my diary, I notice a woman with a small dog by her side. Her long, dark green waxed coat moves in the wind as she walks down the hill. Behind her, a dozen crows hop about, and soon more fly in. A few take off to join the back of the group, while others land next to the woman. As she approaches the edge of the forest, she raises her hand in a swift motion, and the flock of crows takes off, settling on the branches of a large lime tree. The woman, with her dog in tow, disappears into the woods. My diary entry for that day begins: “I just saw a Crow Woman.” Dramatic, I know.

This somewhat fairytale-like scene makes me think of the women in myths and legends. In folklore, independent, strong, and powerful women were often depicted as witches – old, ugly, or even terrifying figures. On the other hand, there was the good-hearted, kind, and submissive woman. This reflected the historical and patriarchal structures of the time, where a woman’s value was often tied to her relationship with men – as a wife, mother, or daughter. Independent women were often seen as a threat to society, so their power and wisdom were presented as negative traits.
Sadly, this divide still exists in a woman’s life today, as we often find ourselves navigating between selfishly pursuing our own interests and constantly yielding to others, losing ourselves in the process. But there's a middle ground between silence and selfishness: the right to exist fully and defend who you are. Perhaps that’s why encountering the “Crow Woman” on Friday the 13th was something more than a fleeting sight. It was a reminder that we are allowed to – and should – take up space; that difficult decisions are often the right ones. I can only speak for myself but I’m sure the balance between sacrifice and selfishness is something we could all stand to learn.
Finally, my grandmother's favourite poem when she was a teenager (which, by the way, inspired my song "I am the whisper of blood"). Such beautiful rebellion and the promise to be everything all at once:
Vierge moderne
I am no woman. I am a neuter.
I am a child, a page and a bold resolve,
I am a laughing stripe of a scarlet sun…
I am a net for all greedy fish,
I am a toast to the glory of all women,
I am a step towards hazard and ruin,
I am a leap into freedom and self…
I am the whisper of blood in the ear of the man,
I am the soul’s ague, the longing and refusal of the flesh,
I am an entrance sign to new paradises.
I am a flame, searching and brazen,
I am water, deep but daring up to the knee,
I am fire and water in free and loyal union…
Edith Södergran
Varisnainen
Lontoo, 13. marraskuuta 2020
Perjantai 13. – epäonnen päivä – näyttäytyy kaikesta huolimatta aurinkoisena ja epätodellisen lämpimänä, vaikka marraskuuta eletäänkin. Kuljen kohti Hampstead Heathia, tuota 320 hehtaarin puistoa metsineen, mäkineen ja niittyineen, joka avautuu noin viiden kilometrin päässä Trafalgar Squarelta pohjoiseen. Hampstead Villagen kapeilla kujilla askel kulkee kuin itsestään, ohi rönsyilevien puutarhojen ja vanhojen kivikirkkojen. Ajatukset hakevat uutta suuntaa ja järjestystä – käyn läpi eroa pitkästä parisuhteesta.
Saavun puiston korkeimmalle kohdalle, josta avautuu näkymä kaupungin ylle, ja istahdan lehtipuiden varjostamalle penkille. Kaivaessani päiväkirjaa esiin huomaan vaaleahiuksisen naisen, pieni terrieri rinnallaan. Pitkä, tummanvihreä vahakangastakki liehuu tuulessa, kun nainen kävelee mäen rinnettä alas. Parivaljakon takana hyppii kymmenkunta varista, ja pian niitä lentää paikalle lisää. Muutama pyrähtää lentoon päästäkseen joukon hännille, toiset lennähtävät naisen rinnalle. Lähestyessään metsän reunaa nainen kohottaa kätensä rivakalla liikkeellä, ja varisparvi lentää ison lehmuksen oksille raakkumaan. Nainen, koira perässään, katoaa metsään. Päiväkirjamerkintäni alkaa sanoin: “Kohtasin juuri varisnaisen.” Dramatic, I know.
Sadunomainen näky saa miettimään myyteissä ja kansansaduissa esiintyviä naisia. Kansanperinteessä itselliset, itsenäiset ja voimakkaat naiset kuvattiin usein noitina – vanhoina, rumina tai jopa pelottavina hahmoina. Kolikon kääntöpuolella taas oli hyvä sydäminen, kiltti ja alistuva nainen. Tämä heijasti silloisia historiallisia ja patriarkaalisia rakenteita, joissa naisen arvo oli usein sidottu hänen suhteeseensa miehiin – vaimona, äitinä tai tyttärenä. Itsenäiset naiset koettiin usein uhkana yhteiskunnalle, joten heidän voimansa ja viisautensa esitettiin negatiivisina ominaisuuksina.

Comments